Lapsille lauletaan usein lauluja suojelusenkeleistä. Niissä enkeli kulkee aina lapsen rinnalla, turvaten tämän matkaa elämänsä tiellä. Monet lapset alkavatkin uskomaan siihen, että heillä on oma suojelusenkeli. Niin aloin minäkin. Muistan, kuinka pienenä selitin kovaan ääneen että oma enkelini Miranda ei jättänyt minua yksin hetkeksikään. Saatoin välillä ukkosella ojentaa käteni, jotta enkelini voisi pitää siitä kiinni. Yhtälailla rukouksien kanssa, mielessäni ei edes käynyt ajatus ettei enkeleitä olisi.
Selaillessani taas rukouslaatikkoani en voinut olla huomaamatta, että vielä viidennellä olin uskonut täysin omaan suojelusenkeliini Mirandaan. Sen jälkeen en ollut maininnut häntä ikuisuuteen.
Rippileirillä kuitenkin tuli selväksi että enkeleitä on olemassa, muistamme heitä tai emme. Jo pelkkä Lauran iltahartaus, jossa hän kertoi omista kokemuksistaan riitti palauttamaan uskoni enkeleihin. Se myös virkisti muistiani sen verran, että ymmärsin nähneeni enkelin muutamankin kerran elämäni aikana. Tosin niistä oli jo hyvän aikaa, eivätkä muistikuvani olleet selkeitä. Ne olivat olleet samanlaisia kuin Lauran kuvailuissa: Hehkuvia valohahmoja, joilla ei ollut tarkkoja piirteitä.
Nähtävästi Herralle ei riittänyt, että virkistin muistiani enkelien kohdalta. Minun piti jälleen nähdä sellainen. Samassa teltassa nukkuneella tytöllä oli leirin toissaviimeisenä iltana kauhea päänsärky. Kello oli jo vaikka mitä, muistaakseni siinä vähää vaille puoliyön. Olin tullut muutamia tunteja aiemmin uskoon ( sen todellisessa merkityksessä ) ja minulla oli sellainen tunne, että mitä ikinä pyytäisin se toteutuisi. Joku muukin uskoon tullut on saattanut kokea tämän saman tunnetilan, kun yllättäen maailma tuntuu olevan auki meidän edessämme. No, minä sitten kysyin telttakaveriltani halusiko hän että rukoilisin hänen puolestaan. Tämä suostui, minä laitoin käteni ristiin ja aloin rukoilla.
Rukoilin. Ei tapahtunut mitään. Vaihdoimme sanasen ystäväni kanssa. Sitten näin silmänurkassani sellaisen keltaisen valopallon. Se kulki vierestäni, mennen teltan toiseen päähän. Se näytti kuitenkin vain välkähdykseltä, niin nopeasti se liikkui teltan poikki. Minä katsoin ystävääni, joka katsoi minuun. Hän kysyi näinkö minäkin sen. Vastasin myöntävästi ja aloimme keskustella näkemästämme. Minä olin nähnyt vain ehkä pääni kokoisen valopallon. Ystäväni mukaan se oli ollut koko teltan seinän kokoinen ja että se oli lähtenyt minun selkäni takaa. Vasta hetken rupateltuamme ystäväni tajusi, ettei hänen päätään enää särkenyt.
Myönnän, en nukkunut kunnolla tuona yönä. Kuka nyt saisi unen päästä kiinni, kun on juuri kuullut että suuri valohahmo oli ollut oman selän takana? Nukuin nimittäin selkä tiiviisti matkalaukkuani vasten.
Herra ei ainoastaan vastaa rukouksiin, hän jopa lähettää enkeleitä meidän suojaksemme.
Muistakaa pyytää apua jos sitä tarvitsette.
Terveisin,
Hihhuli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi :)